Valtteri Kivelä 

”Sattumia elämässäsi”

ARS-Häme ry:n ryhmänäyttely 2022

Vallan tai hallinnon näyttämön sijaan tämä rakennus on minulle näyttämö vaarini nuoruuteen, aikaan, jolloin elämää rakennettiin sodan tuhojen ja traumojen päälle.

Huone jossa teokseni ovat nyt esillä, on vaarini entinen työhuone.

Hän aloitti täällä työnsä lääninherran sihteerinä vuonna 1948, ollessaan 24-vuotias. Hän oli päässyt ylioppilaaksi ilman kirjoituksia ollessaan sotapalveluksessa ja aloitti opinnot oikeustieteellisessä tiedekunnassa miltei heti sodasta palattuaan vuonna 1945.

Hän työskenteli koko työikänsä Hämeenlinnassa varatuomarina, sekä useissa eri luottamustehtävissä.

Kun viime marraskuussa sain kutsun osallistua tähän näyttelyyn, eli vaarini viimeisiä viikkojaan ja olin ollut häntä juuri tapaamassa.

Samaan aikaan kun suunnittelin näyttelyyn esille tulevaa kokonaisuutta, kävin läpi vaarin jäämistöä. Katselin valokuvia ja videoita, muistelin tarinoita ja keskusteluita, luin historiankirjoja ja vaarini itsensä kirjoittamia muistelmia. Tuntui uskomattomalta, että kukaan pystyi rakentamaan niin tasapainoisen oloisen ja onnellisuutta huokuvan elämän sellaisten sotakokemusten jälkeen.

Mielessäni alkoi pyöriä yksinkertainen kysymys, josta tuli myös lähtökohta tämän näyttelyn teoskokonaisuudelle:

Aivan tavallinen toimistotyö, mitä hän ajattelee kesken päivän, väsyneenä, kyllästyneenä. Niin nuori, niin paljon läpikäynyt. Vielä tietämätön siitä mitä kaikkea on tulossa.

Ensin syntyi teksti, sitten maalaukset.

(Kun vaari täytti 80-vuotta, hän kirjoitti lyhyet muistelmat, jotka antoi meille lähisukulaisille lahjaksi. Niiden otsikko oli ”Sattumia elämässäni”)

Valtteri Kivelä

”Sattumia Elämässäsi”

 1948, Hämeenlinna

Olet kaksikymmentäneljävuotias tuore oikeustieteilijä ja lääninherran sihteeri, töissä kaupungin jylhimmässä rakennuksessa massiivisen työpöydän äärellä, keskustorin laidalla. Kotona vaimo pienen vauvan kanssa. Olet uuvuksissa yöllisistä heräämisistä, kesämökin remontista, työasioista. Työhuoneesi vihreänä hohtavat seinät pitävät huoneen ulkopuoliset äänet loitolla, mutta ovenraosta käytävältä kuuluu kirjoituskoneiden tasainen nakutus. Tuijotat lattiaa, jossa käsinmaalatut parkettikuviot juoksevat kilvan pakoon verhojen välistä lankeavaa valojuovaa. Nojaat taaksepäin tuolissasi ja annat ajatusten liitää hetkeksi pois pakkolunastusasiakirjoista ja niiden aiheuttamasta pahasta tuulesta.

Mitä oikein ajattelet juuri nyt?

Ehkä palaat lapsuutesi onnellisiin hetkiin, niihin, jolloin ei vielä ollut ylimääräisiä velvoitteita ja maailma tuntui olevan avoin juuri sinulle.

Ehkä palaat makaamaan Vammelsuun hiekkakankaalle, Rakkauden Haudan kappelin porttiholvin päälliselle kapealle parvekkeelle. Kuuntelet aaltojen ikuista kohinaa, kuinka männyt huojuvat tuulessa ja olet vain. Hiljaa ja onnellinen.

Et vielä tiedä, että tulet muistamaan nuo hetket loppuikäsi niinä parhaina, onnellisuuteen vilpittömästi linkittyvinä hetkinä, joista kirjoitat muistelmiisi.

Vai mietitkö kenties sitä, kuinka sota tuhosi tuon rakennuksen ja repi alas parvekkeen, jolla aina makoilit, kuten se tuhosi niin valtavasti kaikkea muutakin. Ehkä myös osan sinusta, vaikkei sitä koskaan voinutkaan huomata.

Istut nyt silmät kiinni valokiilan osuessa kasvoihisi.

Et ehkä haluaisi, mutta kuljet silti mielessäsi yhä uudelleen sitä reittiä esikunnan komentopaikalta kohti metsikköä, jonne jäljellä ollut pieni joukkosi oli jäänyt piiloon, monien muiden liikkeellä olleiden ryhmittymien tavoin. Mietit mitä olisit voinut tehdä toisin, mitä olisi tapahtunut, jos olisit ehtinyt ajoissa takaisin suojaan, kuten oli tarkoitus. Et olisi tässä nyt. Istumassa työpöytäsi ääressä.

Pommikoneiden mentyä ainoat eloonjääneet olivat sinä ja viestimies, se, joka makasi vieressäsi aukiolla. Kaikki metsän siimeksessä olleet jäivät sille tielleen. Suojaisasta piilopaikasta tulikin kuoleman loukku. Elämä on nurinkurinen juttu.

Ei se ollut suinkaan ainoa kerta, kun ympäriltäsi miehiä kaatui, joskus jopa suoraan syliisi. Sinulla oli soturin onnea. Kirjoitat itse nuo sanat noihin samoihin muistelmiisi, kun olet kahdeksankymmentä vuotta vanha.

Soturin onni.

Ehkä sinulla oli sitä myös silloin, kun pääsit ylioppilaaksi kesken sodankäynnin, tuosta noin vain ilman sen kummempia tenttejä ja lähdit myöhemmin oikeustieteelliseen muutamia tovereitasi seuraten.

Olet kaksikymmentäneljävuotias, toivot mielessäsi, että saisit joskus vielä matkustaa vaimosi kanssa ympäri maailmaa ja nähdä ja kokea mahdollisimman paljon erilaisia paikkoja.

Elämä on nurinkurinen juttu, sinä mietit.

Pelkkää sattumaa.

Niin kuin kuolemakin.

Kranaatinsirpaleen lentorata, asbestin kertyminen keuhkoihin, suutariksi jäävä miina jalkasi alla. Linnun viserrys raunion keskellä, kun ymmärrät, että elämän on jatkuttava, vaikka kaikki merkit sen ylläpitämisestä ovat juuri kadonneet ympäriltäsi.

Avaat lopulta silmäsi ja nostat piipun huulillesi. Otat ensimmäisen paperin pinosta ja annat katseen vaeltaa riviltä toiselle. Et vielä tiedä, että tulet elämään lähes satavuotiaaksi ja että näet ja koet asioita, paikkoja, aikoja, enemmän kuin ehkä yhdelle ihmiselle olisi edes tarpeen. Etkä vielä tiedä, että kun minä käyn läpi jäämistösi tavaroita, löydän kuvia sinusta loikoilemassa aurinkotuolissa uima-altaan reunalla Meksikossa, Kaliforniassa, Turkissa, Kreikassa. Niissä kuvissa makaat onnellisen näköisenä, ehkä siten kuin makasit lapsena, sillä kapealla parvekkeella Vammelsuun hiekkakankaalla. Taivas ei täyty pommikoneista, ketään ei ole pakko tappaa pysyäkseen itse hengissä, eikä tarvitse pelätä vihollisen vangiksi joutumista. Ehkä elämä onkin todella pelkkää sattumaa. Nytkin joku jossakin sotii ja toinen valmistelee pakkolunastukseen liittyvää asiakirjaa.